Eeva-Liisa Poutanen – Meren asialla

Eeva-Liisa Poutanen teki mittavan uransa merten tutkijana ja meriympäristön suojelijana.

Sisko Loikkanen

Kun Eeva-Liisa Poutanen vuonna 2005 nimitettiin Merentutkimuslaitoksen johtoon, edessä odotti ikävä työsarka. Liki satavuotiaan instituution toiminta piti saattaa päätökseen.

”Olin ensimmäinen nainen laitoksen ylijohtajana, mutta pestini jäi lyhyeksi, kun valtion tutkimuslaitoksia alettiin niputtaa yhteen. Meidät pantiin lihoiksi ensimmäisten joukossa”, Poutanen muistelee.

Talon kemistit ja biologit siirrettiin Suomen ympäristökeskukseen, fyysikot Ilmatieteen laitokseen. Muutosta perusteltiin sillä, että suurempiin yhdistyminen tarjoaisi merentutkimukselle entistä paremmat edellytykset.

Kaikki eivät olleet samaa mieltä.

”Merentutkimuslaitos oli ketterä toiminnoissaan ja pärjäsi erinomaisesti Suomen Akatemian arvioinnissa. Yritimme painottaa, että merta pitää tutkia kokonaisuutena niin, että mukana ovat sekä biologia, kemia että fysiikka.”

Laitos oli myös juuri muuttanut uuteen rakennukseen, jossa tutkijoita odottivat ”viimeisen päälle” tehdyt laboratoriot puhdastiloineen ja kokeelliseen toimintaan suunniteltuine märkä- ja kylmälaboratorioineen.

”Tilat on sittemmin purettu. Veronmaksajana mietin, olisiko valtion mitenkään mahdollista toteuttaa pitkäjänteisempää politiikkaa. On vaikea ymmärtää, että sijoitetaan valtavat rahat hankkeeseen, joka muutaman vuoden päästä hajotetaan.”

Kun Merentutkimuslaitos oli vuoden 2008 lopussa kadonnut kartalta, ylijohtaja palasi ympäristöministeriöön johtamaan mertensuojeluryhmää.

”Toki sekin oli kiinnostava paikka. Sain urani päätteeksi tarkastella meriä ministeriön näkökulmasta”, sanoo Poutanen, joka jäi eläkkeelle keväällä 2017.

Sattuma vei mukanaan

Eeva-Liisa Poutasen lapsuudenkoti oli maatila Mäntsälässä. Varhaisvuodet kuluivat luonnon helmassa.

”Leikimme käpylehmillä, ja paljon muutakin kivaa tekemistä ulkona oli. Seurasimme tarkkaan vuodenkiertoa.”

Poutanen kertoo pohdiskelleensa luonnonilmiöitä jo varhain. Tutkijan uraa hän ei silti kaavaillut, vaan haaveena oli käsityönopettajan ammatti.

Lukiossa mieli muuttui. Hyvän matikanopettajan jalanjäljissä tuore ylioppilas suuntasi syksyllä 1972 Helsingin yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa ja sen rinnalla kemiaa ja fysiikkaa. Sivuaine vaihtui pian pääaineeksi.

”Kemiassa viehätyin erityisesti laboratoriossa läträämisestä. Kun eri aineita yhdisteli, alkoi heti tapahtua jotakin jännittävää. Vähän kuin ruuanlaitossa, josta myös olen aina pitänyt.”

Alkuajoista pääkaupungissa maalaistytölle jäi mieleen ainainen kiire ja tungos.

”Opiskelijoita oli valtavasti ja luentosalit hirveän täysiä. Kun luennot ja harjoitustyöt pidettiin eri paikoissa, tuntui, että päivät menivät pelkkään kaupungilla juoksenteluun. Hädin tuskin ehti välillä syömään”, Poutanen naurahtaa.

Aikataulut piti suunnitella tarkasti, sillä myös opiskelijarientoihin oli päästävä.

”Hämikselle teeiltoihin tai Bottalle tanssimaan.”

Kavereita oli helppo saada.

”Kemian töissä on sekin hyvä puoli, että niitä tehdään yhdessä. Siinä kehittyy ryhmähenki. Järjestimme laboratoriossa pikkujoulujakin, leivoimme torttuja ja teimme glögiä.”

Poutanen erikoistui puu- ja polymeerikemiaan, mutta sattuma johdatti hänet toisaalle. Materiaali gradua varten oli jo kerättynä, kun tuttava kertoi laborantin äitiyslomasijaisuudesta Merentutkimuslaitoksessa. Kesätyötä etsinyt Poutanen päätti lähteä katsastamaan paikan, josta ei ollut ”koskaan kuullutkaan”.

Pesti osoittautui kohtalokkaaksi. Nuoresta naisesta tuli intohimoinen merentutkija, joka teki laitoksessa yhteensä vuosikymmenten rupeaman.

”Työ nappasi heti. Se oli niin mielenkiintoista, että siirsin häitänikin muutaman viikon, kun piti päästä tutkimuslaiva Arandan kyytiin.”

Merellä saattoi vierähtää kaksikin viikkoa putkeen. Ympäristö jätti lähtemättömän vaikutelman.

”Meri on yhtä aikaa mahtava, kaunis ja todella rankka. Kovassa merenkäynnissä kolmivuorotyössä tietää kyllä töitä tekevänsä.”

Harjoittelijana Poutanen analysoi ottamiensa merivesinäytteiden happipitoisuutta, pH:ta ja erilaisia ravinteita. Myöhemmin hänestä tuli monien Arandan tutkimusmatkojen johtaja.

Laitoksen erikoistutkijaksi edettyään kemisti paneutui kehittämään merenpohjan sedimenttien orgaanisten aineiden analytiikkaa, josta hän teki väitöskirjansakin. Tutkimusta varten hän muutti puoleksitoista vuodeksi Britanniaan.

”Englantilaisten kanssa seilattiin Guineanlahdella Afrikan rannikolla. Siellä meri on syvä, ja sedimenttinäytteen ottamiseen kului koko päivä. Aamupäivällä laskettiin näytteenotin pohjaa kohti ja iltapäivällä nostettiin ylös. Hyvällä onnella saatiin näyte, jota sitten työstettiin pitkälle iltaan.”

Väitöstyössään hän vertasi näytteitä brittilaboratorion aiemmin ottamiin näytteisiin Arabian niemimaan ja Perun edustalta sekä omiin Itämeren näytteisiinsä.

Englantilainen keittiö toi tutkimusretkiin oman mausteensa.

”Olin muutenkin joskus mainingeista huonovointinen. Kun laivalla sitten tarjoiltiin harmaita lihanpalasia ja turkoosinvihreää puddingia, ei oikein ruokahalu herännyt.”

Sukellus historiaan

1990-luvulla Poutanen toimi kahdeksan vuotta ympäristösihteerinä Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissiossa Helcomissa. Siellä työnkuvaan kuuluivat muun muassa rantavaltioiden yhteisten suojelutoimenpiteiden ja korkean tason kokousten valmisteluun liittyvät neuvottelut.

Euroopassa elettiin myrskyisää aikaa, jolloin Saksat yhdistyivät ja Neuvostoliitto romahti.

”Näin läheltä ison poliittisen muutoksen, kun saksalaiset edustajat vaihtuivat ja DDR:n väki jäi syrjään. Suojelutoimintaan tuli mukaan myös uusia maita, kun Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät.”

Ensimmäiset Baltiassa pidetyt kokoontumiset paljastivat, millaisista lähtökohdista nuoret valtiot joutuivat aloittamaan taipaleensa. Edes rakennusten lämmittämiseen ei ollut varaa, ja kaikesta oli pula.

”Tilanteen tajuttuamme pakkasimme matkalaukkuihimme kaikkea mahdollista, pienen kopiokoneen varusteineen, kahvinkeittimen ja jopa vessapaperia.”

Ennen muuta oli kuitenkin hienoa havaita, millä palolla uudelleen itsenäistyneet valtiot lähtivät omaa mertaan suojelemaan.

”Baltian maat tulivat mukaan toimintaan todella innokkaina.”

Merestä Eeva-Liisa Poutanen on eläkeläisenä yhtä kiinnostunut kuin työurallaankin, nyt myös uudesta näkökulmasta.

”Ryhdyimme syksyllä entisten tutkijakollegoiden kanssa perkaamaan merentutkimuksen menneisyyttä. Ehkä saamme aikaan oikean historiikin.”

 

Eeva-Liisa Poutanen

  • Syntynyt Mäntsälässä vuonna 1953.
  • Ylioppilas 1972, Mäntsälän yhteiskoulu. FK 1978, FL 1981, FT 1986, Helsingin yliopisto.
  • Helsingin yliopiston puu- ja polymeerikemian dosentti 1988–.
  • Institute of Oceanographic Sciences, Iso-Britannia, väitöstutkija 1981–1982.
  • Merentutkimuslaitos, laborantti 1977–1979, tutkija 1979–1984, erikoistutkija 1984–1989 ja 1998–2000, ylijohtaja 2005–2008.
  • Itämeren suojelukomissio Helcom, ympäristösihteeri 1990–1998.
  • Ympäristöministeriö, ylitarkastaja 2000–2005, mertensuojeluryhmän päällikkö 2009–2015, ympäristöneuvos 2009–2017.
  • Lukuisia tieteellisiä julkaisuja ja luottamustoimia.
  • Harrastaa merentutkimuksen historiaa, golfia, mökkeilyä, puutarhanhoitoa, käsitöitä ja lukemista.
  • Naimisissa, kaksi aikuista lasta.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran numerossa 1/2019 osana Suomalaiset naiset ja kemia -sarjaa.

(Kuva Sisko Loikkanen) ”Kun merellä nousee myrsky, se nousee äkkiä, ja ihminen tuntee itsensä hyvin pieneksi. Tyynellä säällä auringonlasku vesillä on yhtä mahtava elämys”, merentutkija Eeva-Liisa Poutanen kuvailee.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia