Elisabeth Helander – Tieteen ja ympäristön asialla

Elisabeth Helander on tehnyt pääosan urastaan tutkimuksen edistäjänä. Toinen kulmakivi hänen elämässään on ympäristön suojeleminen.

Teksti ja kuva Sisko Loikkanen

Filosofian tohtori Elisabeth Helander nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1970-luvulla, kun hänestä tuli Suomen Akatemian tutkimusjohtaja.

Häntä oli esittänyt tehtävään Tieteen keskustoimikunta, mutta hallitus kavahti takajaloilleen, eivätkä kaikki muutkaan sulattaneet naisen nimittämistä vaikuttajan paikalle. Kiista levisi lehtien palstoille.

”Minua pidettiin myös liian nuorena ja radikaalina”, Helander hymyilee.

Nimityksen runnoi voimaan presidentti Urho Kekkonen, joka käveli viileästi ministereidensä yli.

”Tapaus oli valtiosäännöllisesti niin kiinnostava, että siitä tuli alan oppikirjoihin esimerkki siitä, kuinka presidentti saattoi päättää asian vastoin hallituksen kantaa.”

Akatemiassa tuoreella johtajalla oli takanaan oman organisaation tuki mutta edessään iso työmaa. Suomalaista tiede-elämää piti lähteä kansainvälistämään ja tutkijoiden kotimaista yhteistyötä lisäämään.

Tieteellisen tason nostamista palvelivat myös 1980-luvun alussa käynnistetyt tutkimusalojen arvioinnit ulkomaisten asiantuntijaryhmien voimin.

Ensimmäiseksi arviointikohteeksi osui epäorgaaninen kemia.

”Tulos oli varsin kriittinen, mikä herätti kemistipiireissä paheksuntaa. Reippaaseen amerikkalaiseen tyyliin laadittu raportti sisälsi aika negatiivisiakin kommentteja. Tajusimme, että jatkossa pitää pyytää arvioijia kirjoittamaan vähän hillitymmin.”

Suomalaiset luonnontieteilijät ottivat kuitenkin kritiikistä opikseen. Tutkijat ymmärsivät uudistusten tarpeen ja muun muassa sen, että tulokset pitää julkaista arvostetuissa kansainvälisissä tiedelehdissä.

Helanderin kaudella akatemiassa ryhdyttiin kehittämään myös tutkijakoulutusta ja tutkimusohjelmatyyppistä rahoitusta. Syntyivät tutkimuksen huippuyksiköt.

Uusi biotekniikan ja molekyylibiologian tutkimus- ja tutkijankoulutusohjelma loi perustan alan nykyiselle osaamiselle.

Helander kiittelee etenkin professori Pirjo Mäkelän panosta sen rakentamisessa.

”Hän oli todella kaukonäköinen ja aikaansaava ihminen, jonka kanssa oli etuoikeus tehdä töitä.”

Parinkymmenen akatemiavuoden jälkeen Helander siirtyi opetusministeriöön mutta sai pian nimityksen johtajaksi EU-komission aluepolitiikan pääosastoon Brysseliin.

Siellä hän vastasi muun muassa innovaatio-ohjelmista ja kaupunkiasioista. Erityisesti häntä kiinnostivat yhteistyöohjelmat.

”Raja-alueyhteistyö oli usein hyvin käytännöllistä. Ohjelmissamme huolehdittiin esimerkiksi junien aikataulujen synkronoinnista ja ambulanssien pääsystä toimimaan yli rajojen.”

Helander viihtyi Brysselissä erinomaisesti. Myös puoliso, Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuurin historian professorina työskennellyt Vilhelm Helander vieraili siellä mielellään.

EU-urakan jälkeen Helander hoiti vielä vuoden mittaisen viransijaisuuden Åbo Akademin hallintojohtajana ennen kuin jäi vuonna 2008 lopullisesti eläkkeelle.

Kiehtova radiokemia

Elisabeth Helander on kemistisukua, joten tieteenala tuli hänelle tutuksi jo varhain.

”Isoisäni oli Polyteknillisen opiston kemian yliopettaja. Isä työskenteli väitöksensä jälkeen kemistinä Yhdysvalloissa ennen kuin palasi Suomeen ja perusti perheen.”

Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Helander lähti opiskelemaan kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa Helsingin yliopistoon. Pääaineenaan hän luki radiokemiaa, jonka ensimmäistä professuuria hoiti Jorma K. Miettinen.

”Joskus vitsailtiin, että vanha kemian laitos oli niin ankea paikka, että ovessa olisi voinut olla kyltti Kemian museo. Radiokemia sen sijaan oli uusi, kiehtova ala ja Miettinen äärimmäisen dynaaminen ihminen.”

Professorin innovatiivinen persoona loi laitokseen loistavan ilmapiirin.

”Kun Miettinen meni kahville, me opiskelijat ryntäsimme perässä, jotta pääsisimme kuulemaan hänen uudet ideansa. Yhden kahvitauon aikana niitä saattoi tulla kymmenen.”

Helanderin opinnot sujuivat alkuun ”verkkaisesti”, mutta esikoisen syntymä pani niihin vauhtia. Lopputenttinsä hän suoritti pari viikkoa ennen toisen lapsensa laskettua aikaa.

Nuorella maisterilla ei ollut vastaan sanomista, kun Miettinen ehdotti väitöskirjan tekoa.

”Pyysin vain, että saisin ohjaajakseni Pentti Kaurasen, joka oli erittäin hieno, syvästi sivistynyt ja yhteiskunnallisesti suuntautunut henkilö.”

Helanderia ilahdutti varsinkin Kaurasen laaja-alainen kiinnostus luonnontieteisiin. Tämä piti joka toinen vuosi luentokurssin aiheesta, joka oli hänelle itselleenkin melko uusi ja johon hän halusi perehtyä.

”Muistan erityisesti Kaurasen ilmakemian kurssin, jollaista kukaan ei ollut koskaan pitänyt.”

Jorma K. Miettisen kansainvälisten kontaktien ansiosta laitokseen virtasi myös vierailevia luennoijia, mikä ei 1960-luvun Suomessa ollut tavallista. Jatko-opiskelijoiden edellytettiin osallistuvan luennoille, mistä aiheutui pieniä paineita.

”Oletuksena oli, että luennoitsijalle piti esittää jokin kysymys. Siellä sitä istuttiin Miettisen vaativasti tuijottaessa ja mietittiin kuumeisesti, mitä kysyä. Se oli aika kasvattavaa”, Helander naurahtaa.

Helander väitteli vuonna 1970. Nyt jo edesmennyt Miettinen muisteli tapausta vielä 90-vuotispäivillään.

”Hän piti minusta varmaan siksi, että olin ensimmäinen, joka valmistui sekä maisteriksi että tohtoriksi radiokemiasta.”

Ympäristön puolesta

Eräällä fysiikan valtakunnallisella kesäkurssilla Helander havahtui huomaamaan, että hämmästyttävän monien suomalaisten tutkimusaiheena olivat radioaktiiviset hajontakaaviot.

”Se pani minut pohtimaan, mitä tällaisessa pienessä maassa oikeastaan pitäisi tutkia. Tämä herätti minussa kiinnostuksen tiedepolitiikkaan.”

Helander oli jo ennen väitöstään aloittanut työn tieteen pohjoismaisen yhteistyöelimen Nordforskin ympäristönsuojelusihteeristössä.

Siellä hänen yhdeksi tehtäväkseen tuli selvityksen laatiminen ilmansuojelun kehityksestä. Tämä puolestaan vahvisti kemistin elinikäistä kiinnostusta ympäristöön ja siitä huolehtimiseen.

Aihe sai myös yhä laajempaa julkisuutta.

”Minulle tärkeitä teoksia olivat erityisesti Rachel Carsonin Äänetön kevät ja Harvardin professorin Harvey Brooksin OECD:lle tekemä raportti Science, Growth and Society. Brooksin selkeä tiedepoliittinen ajattelu muodosti tavallaan perustan koko työskentelylleni Suomen Akatemiassa.”

Ennen akatemiaan siirtymistään Helander ehti työskennellä vielä ympäristönsuojelun neuvottelukunnassa ja siitä muodostetussa sisäministeriön ympäristönsuojeluosastossa.

”Ympäristöasioista innostuneisiin suhtauduttiin silloin hieman ennakkoluuloisesti, ja ympäristönsuojelun ajateltiin pelkästään heikentävän teollisuuden kilpailukykyä. Ajan myötä käsitykset ovat tietysti muuttuneet kokonaan.”

 

Elisabeth Helander

* Syntynyt Helsingissä vuonna 1942.

* Ylioppilas 1959, Grankulla samskola. Filosofian kandidaatti 1966 ja tohtori 1970 (radiokemia), Helsingin yliopisto.

* Nordforskin ympäristönsuojelusihteeristö 1970–1971.

* Ympäristönsuojelun neuvottelukunta ja sisäministeriön ympäristönsuojeluosasto 1972–1974.

* Suomen Akatemian tutkimusjohtaja 1975–1995.

* Johtaja Euroopan komission aluepolitiikan pääosastossa 1996–2007.

* Åbo Akademin hallintojohtajan sijainen 2007–2008.

* Suomen Unesco-toimikunnan jäsen ja sen luonnontieteen jaoston puheenjohtaja 1975–1986.

* Pohjoismaisen tiedepoliittisen neuvoston puheenjohtaja 1983–1988.

* YK:n tieteen ja teknologian neuvoa-antavan komitean jäsen 1988–1990.

* Ruotsin Strategisen ympäristötutkimussäätiön MISTRA:n hallituksen jäsen 1994–1996.

* Harrastaa klassista musiikkia ja kieliä.

* Naimisissa, puoliso professori Vilhelm Helander. Kaksi aikuista lasta.

 

Juttu on ilmestynyt ensimmäisen kerran Suomalaiset naiset ja kemia -sarjassa numerossa 6/2018.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia