Maija Nissinen tuntee supramolekyylien salat

Jyväskylän yliopiston orgaanisen kemian professori kuuluu tutkimusalansa kansainväliseen kärkeen.

Sisko Loikkanen

Maija Nissistä ei kirjoituksiin pänttäämisen jälkeen enää haluttanut ryhtyä lukemaan pääsykokeisiin. Kemiaa pääsi onneksi opiskelemaan pelkällä hyvällä ylioppilastodistuksella.

Niinpä hän pani paperit menemään ja sai paikan sekä Helsingin, Jyväskylän että Oulun yliopistosta.

”Pitkätikkumenetelmällä valitsin Jyväskylän, koska se on keskellä Suomea eikä kovin kaukana kotipaikkakunnastani Nivalasta”, Nissinen naurahtaa.

”Kemia ei ollut minulle mitenkään sydämen asia, mutta päätin kokeilla vuoden ajan, miltä opinnot tuntuvat.”

Kokeilu sujui huomattavan menestyksekkäästi. Nissinen jatkoi suoraa putkea tohtorintutkintoon asti ja on vuodesta 2006 itse kouluttanut tulevia osaajia Jyväskylän yliopiston orgaanisen kemian professorina.

Sivuaineinaan matematiikkaa, ympäristötieteitä ja biokemiaa opiskellut Nissinen on pitänyt opettamisesta siitä lähtien, kun hän maisterivaiheensa loppusuoralla toimi oppilaslaboratorion tuntiopettajana.

”Se oli hauskaa työtä, joka samalla realisoi itselleni kuvan kemistin ammatista.”

Käytännön laboratoriotöitä tehtiin vielä professorin opiskeluvuosina enemmän kuin nykyisin.

”Olemme kyllä pyrkineet yhä sisällyttämään opintoihin mahdollisimman paljon omin käsin tekemistä, mutta sen määrä on kieltämättä vähentynyt.”

”Selkeää ja loogista”

Orgaaninen kemia kirkastui Nissisen omaksi alaksi jo varhain, kiitos ”selkeytensä ja loogisuutensa”.

Vuonna 1997 kirjoittamansa gradun ja vuonna 2001 valmistuneen väitöskirjansa Nissinen teki professori Kari Rissasen ryhmässä. Aiheena oli supramolekyylikemia, jonka Rissanen oli tuonut uutena alana Jyväskylän yliopistoon.

Supramolekyylikemia, jossa paneudutaan myös nanokokoisiin rakenteisiin, oli kovassa nousussa maailmalla ja alan kehittäjät palkittu kemian Nobelilla vuonna 1987.

”Kari Rissasella oli hyvät kansainväliset yhteydet, iso ja dynaaminen tutkimusryhmä ja meitä samaan aikaan aloittaneita useita. Se oli kaikin puolin antoisaa aikaa.”

Jyväskylän yliopistosta on sittemmin kehittynyt suomalainen supramolekyylikemian keskus. Orgaanisen kemian professoreita on nyt neljä, ja kolme heistä on erikoistunut supramolekyylikemiaan, Rissasen ja Nissisen lisäksi synteettisen nanokemian apulaisprofessorina syksyllä aloittanut ranskalainen Fabien Cougnon.

Supramolekyylikemia on yhä vahvasti tutkimussuuntautunut ala. Nissiselläkin on menossa useita tutkimuksia.

Niistä hän nostaa esiin laajan hankkeen, jossa atominpaksuista hiilikalvoa grafeenia pyritään soveltamaan neurotieteessä. Tutkijoiden tavoitteena on muokata grafeenia sopivaksi orgaanisille ja biologisille yhdisteille ja komponenteille.

Nissinen tutkii grafeenin pinnalle sijoitettavan aminohappopohjaisen, bioyhteensopivan geelin perusominaisuuksia. Soluväliainetta matkivaan geeliin voidaan lisätä myös erilaisia kasvutekijöitä ja grafeenin pintaan kasvattaa sen ansiosta vaikkapa soluja.

”Grafeenin sähkönjohtavuutta on mahdollista muokata. Jos sen pinnalle saadaan hermosoluja, se voisi periaatteessa kuljettaa kontrolloidusti hermoimpulsseja.”

Hankkeessa on mukana useita ryhmiä, joista Nissinen tekee yhteistyötä etenkin Jyväskylän yliopiston fysikaalisen kemian professorin Mika Petterssonin kanssa.

”Monipuolinen oppiala”

Puolet Nissisen työajasta on neljä viime vuotta vienyt yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaanin pesti. Toinen nelivuotiskausi käynnistyi vuodenvaihteessa.

Dekaaniuden Nissinen määrittelee ”akateemiseksi johtamiseksi”. Hänen vastuullaan ovat opiskelijarekrytointi ja valintaperusteet sekä koulutus- ja tutkintoasiat. Pandemia-aikana mukaan on tullut myös koronajohtamiseen kuuluvia tehtäviä.

Sekä kemia oppiaineena että Jyväskylä paikkakuntana saivat aikoinaan fuksi-Nissisen heti koukkuun.

”Kemian uusi hieno laitosrakennus ja modernit laboratoriot Jyväsjärven rannalla oli silloin juuri otettu käyttöön, ja opinnot tempaisivat nopeasti mukaansa. Kaupunki oli juuri sopivankokoinen ja hyvin opiskelijaystävällinen.”

Varadekaani-Nissinen on joutunut kohtaamaan tosiasian, ettei kemian laitos enää tunnu houkuttelevan nuoria lahjakkuuksia.

”Sisäänottomme on parina vuonna jäänyt jopa vajaaksi. Toki tässä on vuosittaista vaihtelua, ja usein olemme saaneet runsaastikin hyviä opiskelijoita”, hän kertoo.

”Osa heistä kuitenkin siirtyy parin ensimmäisen vuoden jälkeen muualle. Kilpailijoitamme ovat erityisesti lääketieteelliset tiedekunnat.”

Tilanne on samanlainen muissakin luonnontieteissä. Biologiaa ongelma tosin ei koske, vaan siihen riittää innokkaita hakijoita.

Nissinen toivoo kemian vetovoiman vastedes jälleen vahvistuvan.

”Kemistien työllisyystilanne on hyvä, ja vastavalmistuneetkin löytävät nopeasti paikkansa”, hän muistuttaa.

Syy alan kiinnostavuuden hiipumiseen on arvailujen varassa.

”Ehkä ajatellaan, että kaikki kemistit hääräävät valkoinen takki päällä koeputkien kanssa laboratoriossa. Se on kuitenkin aivan liian suppea kuva”, Nissinen sanoo.

”Kemia on erittäin monipuolinen oppiala, joka valmentaa monenlaisille urille, esimerkiksi opetustyöhön, patenttialalle, teollisuuden tehtäviin, laaja-alaisiin asiantuntijatehtäviin tai tutkijaksi.”

Jo 15 vuotta rahoitushakemuksia arvioinutta Nissistä askarruttavat myös tutkimuksen taloudelliset ongelmat.

”Tälle ajalle on tyypillistä jatkuva epävarmuus. Rahoituksen pelikenttä ja kriteerit muuttuvat koko ajan, ja tutkijat joutuvat jopa räätälöimään hakemuksiaan rahoitukseen sopiviksi”, hän pahoittelee.

Hyvänä hän pitää sitä, että yliopistoihin on rekrytoitu aivan oma henkilöstönsä eli tutkimuskoordinaattorit, jotka opastavat hakemusavun tarvitsijoita.

”Taso on sen ansiosta noussut. Tästä tosin seuraa se ongelma, että hakemuksen pitää nykyisin olla hyvääkin parempi, jotta se tuottaa tulosta.”

Koirat ulkoiluttavat

Iso osa Maija Nissisen vapaa-ajasta on jo parikymmentä vuotta kulunut koirien parissa. Tätä nykyä perheessä on kaksi salukinarttua, neli- ja viisivuotiaat Minttu ja Filla.

Perheen koti sijaitsee luonnonläheisessä ympäristössä Muuramen rajalla, jossa mukavat lenkityspolut löytyvät viereisestä metsästä.

Näyttelykoirien tärkein laji on maastojuoksu, jossa koiraa juoksutetaan moottorin lennättämän muovivieheen perässä esimerkiksi hiekkakuopalla.

”Kolme tuomaria arvostelee, kuinka juoksu radalla sujuu. Tämä laji on eräänlainen metsästyksen korvike, koska salukeja ei Suomessa saa käyttää metsästykseen.”

Minttu-koiralla on käyttövalion arvo, ja kaksi Nissisen aiemmista salukeista menestyi koiranäyttelyissä muotovalioiksi asti.

Koirat ulkoiluttavat emäntäänsä säännöllisesti myös talvisaikaan.

”Näin pidämme yllä niiden fyysistä kuntoa. Itse voin yhdistää ulkoiluun äänikirjojen kuuntelemisen, koska muulle kuin ammattiin liittyvälle lukemiselle ei muuten oikein tahdo riittää aikaa.”

(Kuva Ari Lehtiö) Maija Nissisen rakas harrastus on näyttelykoirien kasvatus. ”Minttu ja Filla ovat myös seurakoiria, luonteeltaan kyllä vähän boheemeja”, professori hymyilee.

 

Maija Nissinen


* Syntynyt Nivalassa vuonna 1974.
* Ylioppilas 1993, Nivalan lukio.
* FM 1997, FL 1999, FT 2001, Jyväskylän yliopisto.
* Jyväskylän yliopisto: tuntiopettaja, assistentti, tutkija ja erikoistutkija 1996–2003, akatemiatutkija 2003–2005, ma. kemian professori 2006–2010, vakituinen orgaanisen kemian professori 2010–, matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani 2018–.
* Aalto-yliopisto: dosentti 2006–.
* Julkaissut 117 tieteellistä artikkelia, pääasiassa supramolekyylikemian, rakennekemian ja nanotieteiden alalta.
* Harrastaa koiria, ulkoilua, kotikokkailua ja lukemista.
* Perheeseen kuuluu avomies ja kohta 10-vuotias lapsi.

Juttu on ilmestynyt osana Suomalaiset naiset ja kemia -sarjaa numerossa 1/2022.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia