Päätoimittajalta: Mitä jää, kun melkein kaikki on mennyt?

ONKO SINUN elämässäsi ollut vedenjakajaa?

Onnettomuutta, joka muutti kaiken; diagnoosia, joka vei maan jalkojen alta; menetystä, jota et koskaan olisi halunnut kokea; väkivaltaa, jonka kohteeksi jouduit.

Oli ennen, ja on nyt.

HARVALLA MEISTÄ muutos on ollut yhtä kertakaikkinen kuin Jari Mönkkösellä, jota toimittaja Arja-Leena Paavola haastattelee Kemia-lehdessä 6/2019. Yhtenä hetkenä hallitset elämääsi ja kehoasi, seuraavassa et pysty liikuttamaan kuin vaivoin päätäsi.

Entisen huippuvoimistelijan elämä muuttui vikaan menneen voltin jälkeen taisteluksi eloonjäämisestä. Kaikki oli opeteltava alusta hengittämisestä lähtien.

Kun menetyksen laajuus ja lopullisuus selvisi, totuus oli melkein liian kova kestettäväksi.

Neliraajahalvaantunut joutuu luopumaan terveyden lisäksi yksityisyydestään. Mikään, mihin tarvitaan muuta kuin päätä, ei onnistu ilman apua.

Vaikka tuntoa ei ole kaulasta alaspäin, hermokivut ovat ankarat. Kaikki kehon haitat ilman yhtään etua.

Voimme yrittää kuvitella, mutta vain saman kokenut pystyy täysin ymmärtämään, millaisesta elämänmuutoksesta on kyse.

NIILLÄ KORTEILLA on lopulta pakko pelata, mitkä elämä jakaa.

Jos tämä päivä on pelkkää selviytymistä, ehkä huomenna valo jo pilkahtaa jostain suunnasta.

Jari Mönkköseltä tapaturma vei reilut kolme vuotta sitten lähes kaiken.

Käteen jäivät kuitenkin valtit: perhe ja läheiset, jotka valoivat toivoa ja auttoivat läpi synkimpien hetkien. Sisukkuudellaan hän on ponnistellut takaisin työelämään ja auttaa nyt muita.

”Olen hyväksynyt sen, että en enää koskaan kirjoita omilla käsillä tai kävele omilla jaloilla. Omilla aivoilla kuitenkin ajattelen”, Mönkkönen sanoo.

Hänen tarinansa on kuvattu Mika Saukkosen teoksessa Viimeinen voltti (Docendo 2019).

KIRJAN KAUTTA Jari Mönkkönen haluaa tehdä vammaisuutta näkyväksi ja auttaa meitä suhtautumaan myönteisesti erilaisuuteen.

Hän avaa säästelemättä omat kokemuksensa ja muistuttaa, että sivistyneen yhteiskunnan tulee pitää huolta ihmisistä, jotka eivät siihen itse pysty.

”Näin ja koin palvelutalon arkea tervejärkisenä, ja resursseja tarvitaan lisää. Vammaisten ja vanhusten hyvinvoinnista ei saa säästää, eikä heillä saa tehdä bisnestä.”

Kirjaa lukiessaan joutuu kysymään, onko tämä tosiaan parasta, mihin pystymme.

TARINAN SANKARIKSI nousee Sanna Mönkkönen, joka päättää lujasti pysyä miehensä rinnalla, tuli mitä tuli – ja paljon tulee.

Vihkipuheesta tuttu kielikuva myötä- ja vastamäestä konkretisoituu ensimmäisenä jouluna, kun kipukohtaus katkaisee hartaasti odotetun yhdessäolon. Taksia ei saa.

Jouluaaton pimeydessä vaimo työntää puolisonsa pyörätuolilla ylös jäistä, koppuraista katua takaisin sairaalaan.

MEMENTO MORI, memento vivere. Muista, että kuolet. Muista, että olet elossa, Jari Mönkkönen sanoo.

Minä hetkenä hyvänsä voi tapahtua jotain odottamatonta – vaikka se viimeinen voltti.

Leena Joutsen

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia