Pimiössä syntyy taiteen ja kemian liitto – kevään näyttelyissä ajattomia teoksia

Perinteinen filmivalokuvaus oli vähällä kuolla, kun kamerat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä muuttuivat digitaalisiksi. Pimiössä jatkaa silti yhä työtään pieni joukko ammattilaisia ja harrastajia.

Raili Leino

Jokainen pimiössä työskennellyt tietää tuon maagisen hetken.

Kehitysaltaaseen upotettuun valkoiseen paperiin nousee pieniä harmaita aavistuksia, jotka kasvavat ja alkavat saada sävyjä.

Kun kuva piirtyy esiin yksityiskohtineen, on aika napata se hellästi pinsettien väliin ja nostaa keskeytysaltaan kautta kiinnitteeseen. Runsaan vesihuuhtelun jälkeen märkä kuva pääsee lopulta kuivausritilälle.

Perinteinen mustavalkokuva on taiteen ja kemian liitto. Prosessi on hidas ja kuvia syntyy vähän, mutta usein ne ovat harkitumpia.

Kun digikuvaajat napsivat satoja kuvia päivässä, vanhan kameran käyttäjällä voi olla kahdentoista ruudun rullafilmi. Kuvat suunnitellaan ja usein rajataankin tarkasti jo suljinta painettaessa. Vedostamiseen ja jälkitöihin voi kulua päiviä.

Vanhojen kuvausmenetelmien tuloksia voi nyt ihailla Helsingissä kahdessakin paikassa. Suomen valokuvataiteen museossa on esillä 24. huhtikuuta 2022 asti kaksi kansainvälistä näyttelyä.

Niistä toinen esittelee piktorialismin huippuajan töitä noin sadan vuoden takaa ja toinen, Pysyvä jälki, nykyajan pimiötaidetta ja analogisen valokuvauksen mahdollisuuksia.

Jälkimmäinen näyttely on osa Helsinki Darkroom Festivalia. Festivaaliin kuuluu myös kotimaisten taiteilijoiden vanhoilla menetelmillä tuottamia kuvia esittelevä näyttely Suolaa, metallia, joka on avoinna 15. toukokuuta 2022 asti Hippolyte Korjaamossa Helsingin Töölönkadulla.

Filmikuvaus nousi kuilun partaalta

Valokuvataiteilija ja Suomen pimiötaiteilijat ry:n puheenjohtaja, taiteen maisteri Katri Lassila näkee filmikameran taiteen tekemisen välineenä.

Kipinä kuvaamiseen syttyi jo lapsena.

”Kummisetäni Pentti Sammallahti on ammattivalokuvaaja. Meillä kotona riippui seinillä hänen kuviaan, joita ihailin. Niiden syvät mustat sävyt hohtivat jännästi”, Lassila muistaa.

Vedostamisen alkeet Lassila oppi koulunsa SYK:n valokuvauskerhossa. Lukioikäisenä hän pyysi kummisetäänsä opettamaan lisää.

”Yhdessä sekoitimme kemikaalit ja teimme vedokset. Opin mustavalkokuvaamisen mentorisuhteella.”

Innostus jatkui, ja vuonna 2001 Lassila aloitti valokuvataiteen opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa. Vielä silloin kaikki kuvasivat sekä väri- että mustavalkokuvia vain filmille. Ensimmäiset digikamerat tekivät tuloaan, mutta niiden jälki jätti toivomisen varaa.

Kun Lassila vuonna 2008 valmistui, valokuvaus oli muuttunut kokonaan digitaaliseksi. Taideteollisen korkeakoulun suuri, hyvin varusteltu pimiö Arabiassa autioitui.

Korkeakoulusta oli tullut osa Aalto-yliopistoa, ja uusi Väre-rakennus oli vähällä jäädä kokonaan ilman pimiötä. 2010-luvun alussa näytti siltä, että ammattitasoinen analoginen valokuvaus loppuu.

Kuusi Aallossa opiskellutta naista oli kuitenkin eri mieltä ja perusti Suomen pimiötaiteilijat ry:n vuonna 2016. Yhdistys rakensi Vallilan taiteilijataloon pimiön, jonne pelastui suurin osa vanhan Taideteollisen korkeakoulun pimiölaitteista.

”Tavoitteemme oli mahdollistaa ja pelastaa suomalainen kemiaperustainen pimiövalokuva. Nyt olemme saaneet sen turvattua taiteen erikoisalueena”, Lassila sanoo.

Kuvaamista ja vedostamista on hänen mukaansa treenattava jatkuvasti siinä missä muitakin taiteenlajeja. Jos maalari ei maalaa tai muusikko soita, osaaminen ja taiteellinen taso heikkenevät.

Vedostamista opetetaan yhä taidekorkeakouluissakin.

Kuvaajaksi ”suoraan huipulle”

Filmien ja klassisten valokuvaustarvikkeiden myynnissä vallitsi vuosina 2008–2016 syvä lama, mutta sen jälkeen harrastus on alkanut kasvaa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.

Nyt pimiötaiteilijoiden yhdistyksessä on noin sata jäsentä, joista kolmannes on naisia. Covid-pandemia on innostanut lisää harrastajia liikkeelle. Katri Lassilan erikoisalue on maisemavalokuvaus.

Toimittajana ja viestinnässä työuransa tehnyt Jarmo Lehtinen kuvaa sekä digitaalisesti että vanhanaikaisilla kinofilmikameroilla ja rullafilmiä käyttävillä keskiformaatin kameroilla.

Lehtisen digikameran linssi suuntautuu perheeseen ja luontoon. Useimmat kohteensa hän kuvaa kävelyretkillään kodin tai kesämökin lähiympäristössä. Etenkin hänen lintukuvansa keräävät ihailua sosiaalisessa mediassa.

Filmikameran otokset ovat valoa ja rajausta myöten hyvin harkittuja, joten pimiössä hän ei juurikaan rajaa kuvia. Sen sijaan hän valottaa kuvan osia eri tavoin ja tekee usein jälkikäsittelyä.

Lehtinen sanoo aloittaneensa ”suoraan huipulta”. Hän ansaitsi rahaa jo ensimmäisillä kuvillaan sanomalehden toimitusharjoittelijana 1980-luvun vaihteessa.

Vakituisten toimittajien keikoille lähti mukaan ammattikuvaaja, mutta harjoittelija sai kainaloonsa raskaan järjestelmäkameran ja vähän neuvoja.

Näin syntyi innostus kuvaamiseen, johon Lehtinen alkoi perehtyä lisää kirjallisuuden avulla. Myöhemmin hän oppi vedostuksen työväenopisto Arbiksen ja pimiötaiteilijoiden kursseilla.

Mustavalkokuvista on syntynyt näyttelyitä, joista viimeisin yhdessä Katri Lassilan kanssa. Sesongin jälkeen -näyttelyn teeman mukaisesti kuvissa oli aiheita, joiden aika oli kuvaushetkellä ohi: hiljentyneitä turistikohteita, jään peittämä jalkapallokenttä tai hylätty vesivoimala.

Hopean sisäinen hohde

Katri Lassila sanoo rakastavansa klassisia hopeagelatiinivedoksia.

”Se on se hopea. Siinä on joku sisäishohde, jota ei varmasti edes huomaa, ellei ole jotenkin obsessoitunut tästä kaikesta.”

Lassila tunnustaa silti, että hyvälaatuisen mustesuihkutulostimen sylkemää pigmenttikuvaa on jopa asiantuntijan vaikea erottaa aidosta valokuvasta. Vain pigmenttikuvan säilyvyys yli vuosikymmenien on jonkinlainen kysymysmerkki

Itse hän käyttää työssään kuitupaperia, jonka sävyala on laaja. Kuitupaperille huolellisesti vedostettu kuva myös säilyy hyvin.

Opetuksessa jyrää kuitenkin muovipaperi, erityisesti viikonloppukursseilla. Sävyala on karkeampi, mutta kuva on nopeampi vedostaa ja kuivata.

Säilyvyydessä olennaista on huolellinen pesu. Huuhtelun apuaineilla saadaan kemikaalijäämät pois, jotta kuva ei ala kellastua. Lopuksi voidaan tehdä sävytys, joka vielä parantaa säilyvyyttä.

Seleeni- tai sulfidipitoisten sävytteiden idea on korvata kuvapinnan hopeaa jollain stabiilimmalla aineella. Samalla kuvan voi sävyttää esimerkiksi ruskealla, sinisellä tai vaikkapa punertavalla värillä. Sävyttämisen jälkeen kuva huuhdellaan ja kuivataan vielä kerran.

Valmiille, kuivatulle kuvalle voidaan vielä tehdä lisäkäsittelyitä esimerkiksi heikenteellä. Aine on kaliumsyanoferraatti III, jota myydään kauppanimellä Farmer’s Reducer.

Aine irrottaa tummunutta hopeaa kuvan pinnasta, joten sillä saa vaalennettua kuvaa tai sen osia. Kuvan voi upottaa heikenteeseen kokonaan tai maalata siveltimellä osia siitä, minkä jälkeen kuva huuhdellaan ja kuivataan uudelleen.

”Jos kuvassa on vaikkapa vaalea joutsen tummalla merellä, syanoferraatilla linnun saa hohtamaan vielä valkoisempana kuin valotusprosessissa on mahdollista”, Lassila kertoo.

”Omissa töissäni kaikkiin pimiötekniikoihin ja jälkitöihin pätee klassinen ajattelutapa, että käytetty tekniikka ei saisi näkyä lopputuloksesta. Kuvan pitäisi vain olla hämmästyttävän kaunis. Katsojan pitäisi ihmetellä, miten tuo joutsen hohtaakin noin ylimaallisesti.”

Pimiökemikaaleilla kuva syntyy myös ilman kameraa

Jotkut ammattikuvaajat käyttävät filmiä ja pimiötekniikkaa, mutta skannaavat valmiit vedokset ja tekevät lisäsäätöjä tietokoneella. Miksi?

”Koska prosessi vaikuttaa lopputulokseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen”, Katri Lassila ja Jarmo Lehtinen vakuuttavat yhteen ääneen.

Pimiökemikaaleilla voi myös maalata paperia käyttämättä kameraa ollenkaan. Tälläkin taiteenlajilla on omat harrastajansa.

Osa harrastajista käyttää vielä harvinaisempia ja työläämpiä mustavalkokuvauksen työmenetelmiä.

Esimerkiksi 1850-luvun märkälevytekniikkaan tarvitaan kollodiumemulsiolla päällystetty lasi, jonka pitää pysyä märkänä koko kuvaus- ja kehitysprosessin ajan. Valotus kestää studio-olosuhteissa neljästä kuuteen sekuntiin.

Kuvan kehittämisen kemia muodostuu nitroselluloosasta, pirtusta ja eetteristä, joihin lisätään erilaisia suoloja. Tekniikan harrastajia on Suomessa noin 30–40.

Daguerrotypiassa kuva muodostuu kuparilevylle, joka on pinnoitettu valoherkällä hopeayhdisteellä. Kohde tallentuu peilikuvana.

Daguerrotypiakuva kehitetään elohopeahöyryllä ja kiinnitetään suolaliuoksella. Valmis kuva on kosketusherkkä, joten se suljetaan yleensä lasikantiseen koteloon, jonka sisällä on suojakaasuna typpeä.

Bromiöljyteokset ovat valokuvia maalauksen asussa

Valokuvataidetta harrastava Markku Joutsen on yksi harvoista bromiöljytekniikan käyttäjistä Suomessa.

”Menetelmällä valmistetut kuvat jättävät tilaa tulkinnoille ja mielikuvitukselle. Teoksille on luonteenomaista paikattomuus ja ajattomuus, eräänlainen maalauksellinen vanhanaikaisuus”, Joutsen kertoo.

Menetelmä oli suosionsa huipulla noin sata vuotta sitten piktorialismin aikaan. Valokuvista haluttiin taiteellisia, ja teoksissa pyrittiin häivyttämään valokuvan ja maalauksen rajaa.

Markku Joutsenen bromiöljyteoksia oli esillä Laterna Magicassa kesällä 2020. Vasemmanpuoleinen Tutkija on mukana myös Suolaa, metallia -näyttelyssä. Kuva Leena Joutsen

Bromiöljymenetelmässä kuvaaja tekee aluksi perinteisen hopeagelatiinivedoksen paperille. Kun kuva on valmis, se valkaistaan. Hopea poistuu paperista, ja jäljelle jää matriisiksi kutsuttu valkoinen arkki, joka jätetään kuivumaan jopa usean päivän ajaksi.

Kun matriisi on täysin kuiva, se kostutetaan uudelleen, ja pintaan töpötellään siveltimellä bromiöljyä, tummaa ja paksua litografiamustetta.

Öljy tarttuu vain niihin paikkoihin, joissa aiemmin oli hopeaa, mutta kuvaaja voi käsitellä osia kuvasta ohuemmin tai jättää tyystin käsittelemättä, jolloin kohdat jäävät valkoisiksi.

Kuva luodaan uudelleen, mutta erilaisena. Siveltimellä voidaan säätää, miten paljon kuvan eri osat vahvistuvat tai heikkenevät. Mustetta voi vaalentaa, ja pyyhekumilla voi piirtää tehosteita ja poistaa ylimääräiset jäljet reunoilta.

”Voit päättää, mitä haluat kuvassa olevan ja mitä et halua”, Joutsen kertoo.

”Lopuksi kuvan voi kehystää, jos tulos on sen arvoinen.”

Prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja tekniikka harjoittelua. Tarvittavat kemikaalit on sekoitettava itse, mutta ainesosat saa tilattua Suomesta. Valkaisuaineessa on muun muassa kuparisulfaattia ja natriumdikromaattia.

Joutsen suuntaa Yashica-kameransa mielellään kohteisiin, joita luonto tai ihmiskäsi on muovannut ja joista pystyy jo ennalta kuvittelemaan pehmeän, ajattoman tunnelman.

”Kuvia syntyy harvakseltaan, mutta ne ovat sitäkin harkitumpia.”

(Pääkuva Raili Leino) Katri Lassila ja Jarmo Lehtinen pitivät maaliskuun vaihteessa yhteisen valokuvanäyttelyn Itäkeskuksen Stoa-näyttelytilassa Helsingissä. Taustalla Lehtisen teoksia.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

Sotakuvaaja ikuisti historiaa


 

Tilaa Kemia-lehti loppuvuodeksi 2022 ja auta Ukrainaa!

  • Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 66 euroa.
  • Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 44 euroa.
  • Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 18 euroa.
  • Lahjoitamme puolet tilausmaksusta ukrainalaisten auttamiseen Pelastakaa Lapset ry:n kautta.

Katso lisätiedot ja tee tilaus täällä.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia