Sellutehtaasta rintamalle

(Kuvassa) Waldhofin sellutehdas Käkisalmessa. Hurjapäinen ilmavalvontalotta vilkuttaa kuvaajalle liki 100 metriä korkean happotornin katolta. SA-kuva

Kemia-lehti kerää lukijoiden sotamuistoja sekä perimätietoa ja kertomuksia viime sodista (1939–1945). Alla oleva kirjoitus on osa keräyksen satoa.

 

Sellutehtaasta rintamalle

 

Isäni Jarl Lindberg (1905–1981) valmistui vuonna 1932 kemian diplomi-insinööriksi Åbo Akademista.

Valmistuttuaan hän sai työn unelmapaikassaan, Käkisalmessa toimineessa Oy Waldhof Ab:n selluloosatehtaassa, joka oli tuolloin Euroopan modernein.

Käkisalmelaisena hänet sijoitettiin vuonna 1939 Erilliseen pataljoona 6:een (ErP6), kuten monet muutkin siltä alueelta.

Näin kirjoittaa pataljoonasta kirjailija Paavo Susitaival:

”Er.P 6 oli karjalainen pataljoona, jonka miehet joutuivat talvisodassa puolustamaan isänmaataan omilla kotikonnuillaan, ensin suojajoukkoina Raudussa ja Kiviniemessä, sitten Keljan verisessä vastahyökkäyksessä ja Taipaleen Kirvesmäen tulihelvetissä.

Harvan suomalaisen pataljoonan taistelutahto ja yhteishenki oli yhtä murtumaton, harvan tappiot yhtä raskaat – pataljoona menetti puolet taisteluvahvuudestaan ja niiden miesten, jotka rauhan tultua vielä olivat elossa, kodit jäivät uuden rajan taakse.”

Korsuntekoa Taipaleella 1. joulukuuta 1939. SA-kuva

Samassa kirjassa mainitaan myös pataljoonan ensimmäisen komppanian päällikön murheellinen tokaisu:

”Mitä syntiä olen tehnyt kun joukkueenjohtajiksi olen saanut kansankynttilän, kettufarmarin ja puistokemistin.”

Isä ei sodasta juuri puhunut

Isä ei itse paljon sodasta oma-aloitteisesti kertonut, mutta asevelitapaamisen jälkeen saattoi tulla juttua. Tapaamiset pidettiin aina Keljan taistelun muistopäivänä 27. joulukuuta.

Lisäksi olen saanut tietoja Susitaipaleen kirjasta, tallella olevista kirjeistä ja lehtileikkeistä sekä kotiseutujulkaisuista.

Isä oli ainut reservinupseeri, joka sai 3. luokan Vapaudenristin jo sodan aikana.

Hän ”hyökkäsi joukkueineen vihollispesäkettä vastaan ja haavoittumisestaan huolimatta sankarillisesti valloitti pesäkkeen sekä otti joukon vankeja”.

Näin tilanne eteni:

”Näkyvyyttä haittasi asemien edessä palamaan sytytetyn ladon valopiiri. Tähystäessään kiikarilla etumaastoon huomasi Lindberg yllätyksekseen vihollisjonon ryömivän äänettömästi jo aivan panssarikaivannon juurella. Matkaa ei ollut kuin jokunen metri.

Hälyyttämättä miehiään nousi rauhallinen Lindberg kuopastaan esteen reunalle ja tipautti – heittää ei tarvinnut – toisen munakäsikranaateistaan panssarihautaan.

Mainittakoon, että Lindberg tunsi käsikranaattinsa rakenteen vain selitysten perusteella. Seurasi räjähdys ja sitten täysi äänettömyys.

Silminnäkijät kertovat Lindbergin tulleen esiin suojastaan, minne hän oli livahtanut räjähdyksen ajaksi, ja ryhtyneen puoliääneen lukemaan ruotsinvoittoisella suomellaan tuloksia.

Paukusta olikin tullut täysi kymppi. Kymmenen vihollista makasi liikkumattomina yhdessä läjässä haudan pohjalla.”

Yksi asia isää kismitti sodan jälkeen. Kaikki juhlapuheet alkoivat sanoin Arvoisat talvisodan vänrikit! Isä oli suojeluskunnan peruja reservin luutnantti.

Leif Lindberg
Kirjoittaja on lappeenrantalainen eläkkeellä oleva opettaja.

Jälkikirjoitus

Perheemme on Neuvostoliiton hajottua käynyt usein kotiseutumatkoilla menetetyssä Karjalassa.

Taipaleelle suuntautuneille retkille on osallistunut myös ErP6:n veteraaneja. Kannakselaissyntyiset miehet ovat esitelleet paikkoja esimerkiksi seuraavaan tapaan:

”Tässä oli meidän navetta, siinä meillä oli konekivääriasema.” Siis omalla pihalla!

Kerran yövyimme entisen Sakkolan Kiviniemessä.

Paikallinen taksi vei meidät sieltä Keljan kylään ja pysähtyi pyytämääni paikkaan.

Sieltä tallustimme eväskori mukana rantaan päin. Minulla oli mukana sekä vanha että uusi kartta alueesta.

Pysähdyimme paikkaan, jossa saatoin ilmoittaa äidilleni Maria Lindbergille (1918–2018) ja pojalleni: ”Tämä on 50 metrin tarkkuudella kohta, jossa isä haavoittui.”

Sitten avasimme kuohuviinipullon, jonka poika ”ampui vihollista päin”.

Sillä aikaa venäläinen kuljettaja oli löytänyt maastosta vanhaa sotaromua, jonka hän toi meille.

Kun äiti selitti kuskille, miksi olimme tulleet juuri tähän, mies kätteli meitä, sotasankarin omaisia.

 

Sakkolan Keljassa puhdistetaan metsikköä miinoista jatkosodan aikaan lokakuussa 1941. SA-kuva

 

——– 

Hufvudstadsbladet kirjoitti allaolevan artikkelin Keljan taistelusta  tammikuussa 1940.

Jutussa ei mainita sitä, että vihollisen puolella tiedettiin tarkkaan, kuka Suomessa oli vastassa.

Neuvostoliittolaisista kaiuttimista kuulutettiin muun muassa: ”Raivohullut Saarisen verikoirat, lopettakaa turha taistelu!” Saarinen oli pataljoonan komentaja.

 

Joitakin tapauksia etulinjan ryhmämme sankariteoista

 

27:ntenä joulukuuta käytiin Karjalankannaksen Keljassa taistelu, jossa osasto S. piti menestyksekkäästi puoliaan venäläisiä eliittijoukkoja vastaan. Osasto S. koostuu pääasiassa kannakselaispojista.

Eräs avustajamme tapasi uudenvuodenaattona urhoollisen osaston riuskan päällikön, kapteeni S:n, ja sai häneltä tietää monia kiinnostavia yksityiskohtia itse taistelusta sekä niistä hänen alaisistaan, jotka olivat eritoten kunnostautuneet.

Seuraavassa keskustelussa jää luonnollisesti sivuun kapteenin henkilökohtainen panos, mutta miesten ihaileva ja luottavainen asenne esimiestään kohtaan vakuutti avustajamme siitä, että tämä on arvokkuudessa ja rohkeudessa alaistensa esikuva.

Kapteeni kertoo:

”Venäläiset olivat edenneet isolla joukolla avoimelle kentälle suomalaisten asemien edessä. He olivat sodan mittaan saaneet vahvistuksia ja lisää aseita ja heillä oli radio- ja viestiyhteys yli Vuoksen.

Näytti siltä, että meillä olisi vastassamme ainakin pataljoonan verran väkeä, ilmeisesti vieläkin enemmän.

Meidän osastomme sai 26. ja 27. päivän välisenä yönä käskyn siirtyä Keljaan ja työntää siellä venäläiset takaisin Vuoksen toiselle rannalle.

Varhain aamulla oli myös meidän osastomme Keljan maastossa valmistautumassa hyökkäykseen.

Vihollinen oli asettautunut asemiin ampumahautoihin ja Vuoksen rantamien panssariesteiden luokse varusteinaan runsaasti automaattiaseita ja panssarintorjuntatykkejä.

Samalla kun tykistömme teki omia valmistelujaan, eteni osastomme rantaa pitkin, ja pääosa lähti koko voimallaan hyökkäämään kohti venäläisiä suoraan aukean yli.

Komppanianpäälliköt kulkivat komppanioidensa kärjessä. Jos komppanianpäällikkö kaatui, otti toinen mies tämän paikan, ja niin hyökkäys eteni keskeytymättä.

Ensimmäisenä tunkeutui vihollisen asemiin luutnantti S., josta oli sodan mittaan tullut ensimmäisen komppanian päällikkö. Häntä seurasi venäläisten ampumahautaan koko komppania.

Näin käynnistyi verinen käsikähmä. Venäläisistä tehtiin yksi toisensa jälkeen selvää käsikranaateilla.

Kun ampumahaudat oli vallattu, jatkettiin rynnäkköä panssariesteille. Taistelu jatkui aina iltaan asti, jolloin tehtävä oli viety loppuun. Verisen tappion kärsinyt vihollinen oli lyöty takaisin, ja sotasaalis oli komea ja runsas.”

Pyydän kapteeni S:ää kertomaan taistelusta joitakin yksityiskohtia.

”Myös tämän taistelun aikana suoritettiin monia sankaritekoja, rohkeita toimia, jotka todistavat että suomalainen sotilas on sekä neuvokas että päättäväinen ja että hänestä tulee taistelun tiimellyksessä entistä innokkaampi vaikka samalla pysyy hän kylmäverisen rauhallisena.

Kerron tässä joitakin esimerkkejä. Asiaa riittäisi toki vaikka kuinka moneen juttutuokioon, mutta meidänkin osastoamme odottavat jälleen uudet tehtävät, joten saamme nyt tyytyä muutamaan poimintaan.

Ensinnä kerron alikersantti O:sta, joka myöhemmin ylennettiin kersantiksi. Hän oli osastonsa ensimmäinen joka valtasi vihollisen konekivääriaseman ja tuhosi sen viimeiseen mieheen.

Kun konepistooleista loppuivat patruunat, juoksi hän haavoittumisestaan huolimatta pataljoonan komentopaikalle ja pyysi lisää patruunoita.

Kun hänelle sanottiin, että haavoittuneena hän ehkä joutuisi pois taistelusta, vastasi alikersantti: ”En jouda. Vielä on ryssiä joita ei ole ammuttu.”

Ja saatuaan ammustäydennyksen painui hän matkoihinsa takaisin taistelupaikalle ja ryhtyi taas hyökkäämään päin venäläisiä.

Reservin insinööriluutnantti L., joka oli jo aiemminkin kunnostautunut puolustusjoukkojen taisteluissa, oli jälleen tapansa mukaan plutoonansa ensimmäinen.

Kun hän kävi hyökkäykseen kohti vihollisen panssariesteitä, näyttivät venäläiset valkeaa antautumislippua, mutta kun luutnantti L. lähestyi näitä, avasivat petolliset venäläiset tulen.

Luutnantti haavoittui molempiin käsiinsä mutta jatkoi siitä piittaamatta taistelua ja vallattuaan pesäkkeen otti hän kaupan päälle 8 vankia.

Taistelun kuluessa yrittivät venäläiset muuten jo toisen kerran samaa juonta, mutta kolmanteen kertaan ei heille enää tullut tilaisuutta.

Esikuntaupseerini, reservin vänrikki H. ja reservin luutnantti L., joista jälkimmäinen myöhemmin haavoittui, pitivät taistelun ajan yllä yhteyttä etulinjaan ja kulkivat vihollisen ankarassa tulessa edestakaisin, kuljettaen samalla haavoittuneita pois.

Reservin vänrikki H. pyysi päästä mukaan panssariesteen tuhoamiseen, koska seuraavaan pesäkkeeseen oli niin pitkä matka, että lopen uupuneet hyökkääjät eivät enää jaksaneet heittää sinne käsikranaatteja.

Lopulta oli minun pakko myöntyä tämän 60 m:n heittäjän innokkaaseen pyyntöön, ja hyvää työtä hän tekikin.

Varmasti olisi monia tapauksia kerrottavaksi, mutta ilta on jo kääntymässä yöksi, ja huominen tuonee uusia tehtäviä tullessaan. Mutta vielä haluan kertoa yhdestä komppanianpäälliköstä ja nuoresta vapaaehtoisesta.

Luutnantti A. tunnetaan hyvin rauhallisena ja huumorintajuisena henkilönä. Ennen hyökkäystä kysyi hän useaan otteeseen leveästi hymyillen: ”Enkö jo saisi lähteä?”, ja kun hän sitten sai luvan poistua, johdatti hän hyväntuulisena komppaniansa taisteluun.

Pian hän kuitenkin haavoittui ja hänet korvasi toinen, yhtä terhakka upseeri, luutnantti E., joka vuorostaan otti komppanian kärkipaikan ja johti sen taisteluun voitokkain tuloksin.

Mukanamme kulkee eräs 19-vuotias vapaaehtoinen, jääkärikenttävääpeli S:n poika. Hän oli taistellut urheasti venäläisten pesäkkeissä koko päivän, ja kun taistelu illalla oli hiljenemässä, tuli hän silmät kyynelissä luokseni ja kysyi isästään, joka taisteli minun osastossani.

Kun olin vastannut, että en juuri sillä hetkellä osannut sanoa tästä mitään mutta että isälle tuskin oli mitään pahempaa sattunut, lähti nuorukainen taas taistelun tiimellykseen välittämättä minun ehdotuksestani, että hän oli jo tehtävänsä tehnyt ja voisi nyt levähtää.

Pojan isä oli johtanut panssarintorjuntaosastoa ja yhtenä ensimmäisistä tunkeutunut vihollisen asemiin, missä yhteydessä hän haavoittui. Saman sankarihengen elähdyttämiä olivat isä ja poika.

Olen tässä vain hyvin pintapuolisesti kyennyt antamaan teille joitakin välähdyksiä siitä urhoollisuudesta ja sankarillisuudesta, joita tässä taistelussa osoittivat kaikki johtajista jokaiseen rivimieheen”, päätti kapteeni S.

Tämä taistelu tarjoaa esimerkin lujuudesta, jolla maatamme puolustetaan.

Avustajamme sai luvan kopioida seuraavat miehekkään sotilaalliset sanat osaston päiväkäskystä:

”Toivotan osaston henkilöstölle hyvää uutta vuotta. Jumala suokoon, että alkava vuosi tuo mukanaan rauhan isänmaallemme ja että venäläiset jotka ovat väkivalloin tunkeutuneet maahan lyödään viimeistä miestä myöten rajojemme taakse.

Samalla kiitän esikuntaani, yksiköitä ja osastoja hyvästä yhteisymmärryksestä ja urhoollisuudesta joita olette osoittaneet koko sen ajan, kun taisteluita on käyty siitä alkaen kun lähdimme rajalta. Erityisesti kiitän teitä hyökkäyshengestä, jota osoititte Keljan valtauksessa. Vallitkoon sama sankari- ja uhrihenki jatkossakin keskuudessanne.

Meidän iskumme osoittavat venäläisille, että suomalaiset lyövät aina venäläiset verissä päin takaisin Vuoksen-linjalle. Kunnia kaatuneille sankareille, jotka ovat näyttäneet meille tien joka meidän jokaisen on käytävä, jos tarve tulee, sillä tämä maa ei koskaan saa joutua vihollisen haltuun.”

(HBL:n artikkelin käännös ruotsista suomeen Päivi Ikonen)

Kirjoitusta on täydennetty 28.11.2019

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia