Sotakuvaaja ikuisti historiaa

Sota-ajan valokuvaajien vaarallisin tehtävä oli taistelujen tallentaminen, mutta vaivalloista oli työ etulinjan takanakin. Siellä kuvaajan piti harjoittaa myös kemiaa.

Kalevi Rantanen

”Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin.”

Näin aloitti brittiläinen kirjailija Leslie Poles Hartley menestysromaaninsa The Go-Between vuonna 1953. Kirja ilmestyi myöhemmin J. A. Hollon suomennoksena ja Tammen kustantamana nimellä Sananviejä.

Sotavuosien valokuvaajien maa on meille kaksinkertaisesti vieras. Ensiksi juuri siksi, että oli sota.

Nykyään vain jokunen konfliktialueilla liikkuva suomalainen joutuu pelkäämään väkivaltaista kuolemaa tavalla, joka sotien aikana oli kaikille arkipäivää.

Yhä etäisemmäksi nykysuomalaiselle käy toinenkin piirre: filmikuvaus. Pelkästään digitaalisten kuvien maailmassa eläneen on vaikea kuvitella, miten erilaista analoginen kuvaaminen oli.

Näpättyä kuvaa ei voinut heti tarkastella eikä huonoja otoksia hävittää. Kuvia kykeni ottamaankin vain sen verran kuin filmirullaan mahtui. Vasta kehittämisen jälkeen selvisi, kuinka kuvat olivat onnistuneet.

Rintamakuvaajien työn tulosta, valokuvia viime sodista, on uudella vuosisadalla joka tapauksessa tutkittu innokkaasti. Esimerkiksi Anssi Männistön ja Ville Kivimäen teos Sodan särkemä arki (WSOY 2016) perustuu paljolti kuvalähteisiin.

Tutkija Olli Kleemola on väitöstyössään Valokuva sodassa (Turun yliopisto 2017) selvittänyt sitä, mitä kuvat paljastavat suomalaisten ja saksalaisten ajattelusta jatkosodan aikana.

Molemmat kirjat keskittyvät kuvien sisältöön ja kertovat kuvaajien työstä vain lyhyesti. Tietoja siitäkin on onneksi saatu talteen, sillä valokuvaaja Reijo Porkka teki 1970-luvulla korvaamattoman arvokkaan pohjatyön haastattelemalla neljäätoista sotakuvaajaa.

Tämän jutun lainaukset kuvaajien kertomuksista ovat peräisin Porkan kirjasta Sodasta kuvin – TK-valokuvaus 1941–1944 (Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1983).

Kuvaustoiminta nopeasti käyntiin talvisodassa

Jo talvisodan (1939–1940) aikana Puolustusvoimat pani pikaisesti pystyyn sotakuvausorganisaation laboratorioineen.

Yksi ensimmäisistä kuvaajiksi joutuneita oli Tuovi Nousiainen, joka sittemmin kuvaili kokemuksiaan Reijo Porkalle.

”Meillä oli laboratorio kenttäolosuhteissa talvisodan aikana. Keskuslaboratorio oli Päämajan yhteydessä Heinolassa”, Nousiainen kertoi.

Talvisodan kuvaajat näkivät hänen mukaansa työnsä tulokset varsin pian, koska filmirullien kehittämisestä huolehti kuvaaja itse tai joku tämän kollegoista.

”Se kehitti, joka oli paikan päällä.”

Myös vedostustyö tehtiin kenttälaboratoriossa, joskaan kaikkia negatiiveja ei vedostettu.

Vähän ennen jatkosodan (1941–1944) syttymistä pääesikunta perusti tiedotuskomppanioita, joiden määrä vaihteli kahdeksasta kahteentoista. Jokaisen komppanian määrävahvuuteen kuului neljä valokuvaajaa.

Paperilla organisaatio ja työnkulkukaavio olivat yksinkertaiset. Kuvaaja otti kuvat ja lähetti filminegatiivit kehitettäväksi päämajan kuvaosastoon Helsinkiin. Toinen vaihtoehto oli edelleen filmin kehittäminen komppanian kenttälaboratoriossa.

Mihin maailman ensimmäinen sotakuvaaja tarvitsi hevoskärryjä? Miksi marsalkka Mannerheimin nenästä tuli päämajan valokuvaajalle ongelma? Kuka suomalainen oopperataivaan tähti kunnostautui myös taisteluiden ikuistajana?

Vastaukset löytyvät numerossa 6/2021 julkaistavasta jutusta, jonka voit lukea kokonaisuudessaan täältä.

(Kuva SA-kuva) Sotakuvaaja tallentaa tapahtumia etulinjassa. Kuvaaminen ei ollut sen vaarattomampaa kuin taisteluihin osallistuminen, vaan rintamakuvaajia haavoittui ja kaatui suhteellisesti yhtä paljon kuin muitakin sotilaita.


 

Tartu Kemia-lehden tilaustarjouksiin:

  • Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 69 euroa. Hintaan kuuluu sähköinen näköislehti, jota on helppo lukea ja jakaa.
  • Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 49 euroa
  • Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 19 euroa

Katso lisätiedot ja tee tilaus täällä.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia