Takertuuko kampanisu kurkkuun?

KUN ILLAT TAAS pimenevät, harmaanaamaiset neuvottelijat ilmestyvät ilta illan jälkeen tv-uutisiin kertomaan, kuinka vaikeaa on.

Siitä tietää, että työmarkkinakierros on taas alkanut, ja kampanisujen kulutus alkaa kasvaa.

Ensimmäisenä liittokierroksen aloittavat vientialat eli teknologia-, metsä- ja kemianteollisuus, jotka ajattelevat näin luovansa työmarkkinoille palkankorotuskaton Ruotsin malliin.

Muiden alojen neuvottelut jatkuvat pitkälle ensi kevääseen, joten levottomuutta työmarkkinoilla joudutaan sietämään puoli vuotta.

Työnantajat itse pohjustivat levottomuuden, kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK päätti sääntömuutoksella kieltää itseltään tulopoliittisten ratkaisujen teon syksyllä 2015.

Itse asiassa EK oli linjannut Teknologiateollisuuden ajaman tupo-kiellon jo 2007, mutta vapaaehtoinen itsehillintä ei pitänyt.

EK:N LINJAUKSEN tausta-ajatuksena on viedä sopimista lähemmäs yrityksiä, jotka ovat hyvin erilaisessa asemassa jopa saman alan sisällä.

Rohkeana ajatusta voi pitää sikäli, että historiallisesti liittokierrokset ovat tulleet työnantajille kalliimmiksi kuin tupot.

Linjausta voi pitää myös merkkinä työnantajaliittojen epäluottamuksesta ja huonosta itsetunnosta.

Työnantajajärjestö ompelutti antabuskapselin ihonsa alle, ettei lipsahda huonoille teille, vaikka EK:n ja sen edeltäjien legendaarinen työmarkkinajohtaja Tapani Kahri teroitti toistuvasti, että kaikki välineet on syytä pitää työkalupakissa.

Sittemmin EK on jaksanut muistuttaa, että tulopolitiikka on historiaa ja liittokohtaiset sopimukset paikallisin lisäyksin nykypäivää.

Oli melkeinpä hupaisaa, kuinka ärhäkästi EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies torjui tuoreen pääministerin Antti Rinteen toiveen palata laajempien sopimusten tekoon.

Vakavampi puoli asiassa on se, että perimmältään kyse on syvästä luottamuspulasta työmarkkinaparttien välillä ja myös niiden sisällä.

Viime vuosina epäluottamus myös ay-liikkeen ja maan hallituksen välillä on revennyt jopa mielenosoitusten tasolle, mitä ei ollut tapahtunut sitten 1990-luvun alun laman. Silloinkin vallassa oli keskustan johtama porvarihallitus.

SAMAISESSA SYYSKOKOUKSESSA, jossa EK kielsi itseltään tupojen teon, silloinen valtakunnansovittelija, nykyinen Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle luonnehti työmarkkinailmapiiriä:

”Kyräily, epäily ja poteroihin kaivautuminen ovat olleet leimallisia. Kumpikin osapuoli on toistuvasti epäillyt toisiaan siitä, että toisen osapuolen todellisena tavoitteena on sopimuksen kaataminen.”

EK:n ex-työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen säesti, että ”työmarkkinat natisevat liitoksissaan ja on alkanut varsinainen omaan jalkaan ampumisten sarja. Yhteisymmärrys on kirous, pahimmat viholliset ovat omalla puolella.”

”Virheitä on Etelärannassa tehty ennenkin, mutta ei niitä säännöillä ole perusteltu. Neuvottelusuhteet eivät ole sääntöasia. Ne ovat luottamuskysymys. Silloin kun neuvottelusuhteita eniten tarvitaan, ei ole aikaa selata sääntöjä”, kokenut neuvottelukonkari Laatunen kirjoitti blogissaan.

LUOTTAMUS ON siitä kinkkinen asia, että sen rakentaminen kestää vuosikausia, mutta sen tuhoaminen käy päivässä.

Olen seurannut työmarkkina-asioita 1990-luvun alusta ja havainnut, että Kemianteollisuus on ollut yksi vastuullisimmista ja sopimushakuisimmista järjestöistä.

”Olemme halunneet olla osa ratkaisua, emme osa ongelmaa”, Kemianteollisuuden edellinen toimitusjohtaja Timo Leppä kiteytti nasakasti vuoden takaisessa läksiäishaastattelussaan Kemia-lehdessä 5/2018.

Toivottavasti linja pitää.

Jarmo Aaltonen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on seurannut työmarkkinapolitiikkaa 1990-luvun alusta asti muun muassa Helsingin Sanomissa.
Kuva: Mari Lahti

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia