Toiminta kasvaa maltista – Hilkka huolehti viimeiset postilähetykset junaan, hyppäsi pyörän selkään ja alkoi polkea kohti länttä

HANNILAN POSTITOIMISTON nuori hoitaja Hilkka lähti kesäkuussa 1944 viimeisten siviilien joukossa kotikylästään Karjalankannaksen Antreassa. Ennen lähtöään hän huolehti yhdessä asemapäällikön kanssa viimeiset postilähetykset junaan, hyppäsi sitten pyörän selkään ja alkoi polkea kohti länttä.

Illan hämärissä Hilkka tavoitti Imatran lähellä Ensossa perheensä, joka oli pysähtynyt evakkomatkansa ensimmäiseen yöpymiseen tien varteen. Vielä toinen yö, ja hän täyttäisi 18 vuotta.

Tähän lähtöön perhekunnat olivat ehtineet valmistautua paremmin kuin ensimmäiseen talvella 1940. Lampaat, siat ja kanat oli pakattu tavaroiden mukana hevoskärryihin.

Hilkan ja naapurin pojan, 16-vuotiaan Veli-Pekan vastuulla oli yksi kuorma, Hilkan vanhemmat ajoivat toista. Satojen kilometrien päässä oli määränpää, jossa Veli-Pekan perhe jo odotti tulijoita; vain 17-vuotias Risto oli jo lähtenyt sotilaskoulutukseen Korialle.

Isäni onneksi rauha ehti tulla ennen komennusta rintamalle.

MITÄ SINÄ pakkaisit mukaan, jos joutuisit tänään jättämään kotisi? Mukaan saisit ottaa sen verran, minkä jaksat kantaa. Matkan kesto ja määränpää eivät olisi tiedossasi.

Radio Suomi haastatteli miestä, joka oli vastaanottanut edellisiltansa kotiinsa viisi Venäjän hyökkäystä paennutta ukrainalaista. Seurueen koko kantamuksena oli putkikassillinen tavaraa ja vauva. Viimeiset rahat olivat huvenneet lentolippuihin Puolasta Suomeen.

Isäntäväki ja vieraat olivat yhtä epätietoisia siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhteistä kieltä haettiin Google-kääntäjän avulla ja vastauksia viranomaisten nettisivuilta. Ensimmäisen vuorokauden ohjelmassa oli ateriointia, lepoa ja tilapäisen suojelun haku.

”Vaimo ehdotti ja olin samaa mieltä. Meillä oli tilaa”, mies perusteli arkisesti, torjui sankariajatukset ja oli iloinen ystävistään, jotka kantoivat vaatteita ja tarvikkeita tulijoille. He kaikki auttoivat, koska pystyivät.

Solidaarisuuden ja avunannon aalto yhdistää koko Eurooppaa, häiritsee hyökkääjää ja valaa hädän keskellä toivoa ukrainalaisten mieliin. Meistä jokainen voi osallistua omalla tavallaan hyvän tekemiseen. Auttaminen rauhoittaa myös auttajan mieltä.

VAIN PARI kolme sukupolvea sitten suomalaisten oli taisteltava itsenäisyydestään, luovutettava sodan päätteeksi kymmenesosa alueistaan ja autettava yli 400 000 kotinsa menettänyttä uuden elämän alkuun. Sotavuosien 1939–1945 tapahtumat koskettivat joka ikistä suomalaista ja piirsivät tumman juonteen kansakunnan muistiin.

Oman poikani isovanhemmat puolustivat maataan rintamalla, lääkintälottana, vapaaehtoisena ja pikkulottana. Heidän harras toiveensa oli, ettei jälkipolvien koskaan tarvitsisi kokea samaa.

Toimittaja Kalevi Rantanen kuvaa jutussaan Eevan tyttäret pitivät kotirintaman pystyssä naisten työsarkaa kotien ja yhteiskunnan toiminnan turvaajina. Paljoon venyttiin kun tilanne vaati, kuten Hilkankin tarina osoittaa. Koska miehet olivat rintamalla ja naisilla kädet täynnä, hän oli ottanut pestin postitoimistoon jo 15-vuotiaana.

Uurastusta paremman huomisen puolesta tarvittiin vielä pitkään rauhan tultua. Hilkka aloitti uudessa kotipaikassaan työt siirtoväen huoltotoimistossa ja siirtyi sieltä poliisilaitokseen, jossa hän toimi nimismiehen apuna melkein neljä vuosikymmentä. Perhe kasvoi vuosien varrella.

Kun matkat kotikunnaille sallittiin vuosikymmeniä myöhemmin, Hilkka pääsi näkemään lapsuudenkotinsa, joka oli säästynyt sodan tuhoilta.

“Söimme eväitä tutulla kalliolla järven rannalla ja puhelimme menneistä. Isän istuttama hopeapajujen kuja kasvoi komeana.”

YHTEENSATTUMIEN KAUTTA sain viime vuonna tietää kauan sitten edesmenneen isäni lapsuudenystävästä ja tutustua häneen. Hyvämuistisen ja tasapainoisen 95-vuotiaan tarinat olivat aarteita ja tapaaminen iloa pulppuava juhlahetki.

Jatkoimme yhteydenpitoa puhelimitse. Halusin kiittää Hilkkaa arvokkaasta työstä, jota hän ja hänen aikalaisensa tekivät maamme ja uusien sukupolvien hyväksi.

”Nyt ihan itkettää”, Hilkka sanoi ja nauroi.

Se oli viimeinen puhelu. Seuraaviin ei enää vastattu, ja sitten tuli viesti. Karjalainen nainen oli saanut lähteä toivomallaan tavalla, viimeisiin päiviin kotona asuen, sovussa itsensä, läheistensä ja kokemustensa kanssa.

KOETTELEMUSTEN AIKOINA suomalaiset ovat voineet luottaa valtiovaltaan ja viranomaisiin. Yhtä hyvää johtajaonnea ei ole läheskään kaikilla.

Talvisodan puhjettua päättäjät toimivat nopeasti mutta harkiten. Siviilien evakuointi suoritettiin kylä kylältä. Lähtijöitä ohjeistettiin kirjallisella käskyllä, joka määritteli tärkeimmät mukaan otettavat ja tähdensi harkintakyvyn merkitystä.

”Rauhallisuus on suomalainen hyve ja sinä olet suomalainen”, kuului evakuointikäskyn viimeinen virke.

Muistutus sopii yhä ohjenuoraksemme. Menneiden sukupolvien viisaus, maltti ja toimintakyky ovat voimavaroinamme tänään.

Leena Joutsen
Kirjoittaja on Kemia-lehden päätoimittaja. Blogi on versioitu lehden maaliskuun numeron pääkirjoituksesta.

 

Kiinnostunut sotahistoriasta?
Kemia-lehden sivustolta löytyy juttusarja hakusanalla sota. Tässä poimintoja:

Sota-ajan kemistit pitivät Suomen pyörät pyörimässä

Kun Suomen kemistit kävivät salaista sotaa

Sotilaat taistelivat, lotat lääkitsivät

Sellutehtaasta rintamalle


 

Tilaa Kemia-lehti loppuvuodeksi 2022 ja auta Ukrainaa!

  • Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 66 euroa.
  • Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 44 euroa.
  • Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 18 euroa.
  • Lahjoitamme puolet tilausmaksusta ukrainalaisten auttamiseen Pelastakaa Lapset ry:n kautta.

Katso lisätiedot ja tee tilaus täällä.

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia