Uutinen uudelleen ja uudelleen

Joulun pyhinä siivoilin kaappeja. Käsiini sattuivat paksut kansiot, joissa oli Uusiouutisten vanhoja numeroita vuodesta 2001 asti. Unohduin selailemaan lehtiä hymy huulilla.

Kuvissa näkyi jätealan tuttuja kasvoja parikymmentä vuotta nuorempina versioina.

Markku Salo istui moottoripyörän selässä. Arto Silvennoinen ohjasi lentokonetta. Mika Laine poseerasi upouuden biokaasulaitoksen edessä.

Joku etäisesti minun näköiseni nuori tyttö kurkisti pääkirjoituskuvista hiukset hapsottaen.

Kun rupesin lueskelemaan juttuja, hymyni hyytyi. Törmäsin samaan uutiseen yhä uudestaan ja uudestaan. Se kertoi jätealan riitelystä.

2000-luvun alussa jäteala yritti ratkoa riitojaan istumalla yhdessä alas ja perustamalla työryhmän, jota kutsuttiin PESÄ- eli pelisääntötyöryhmäksi.

Samaan pöytään istutettiin kunnallisten jätelaitosten ja kuntien edustajat, ympäristöyritysten edustajat, teollisuus, omakoti- ja kiinteistöliiton väki, tuottajat ja pakkaajat sekä viranomaiset.

Puheenjohtajana silloin toiminut Olli Pahkala ympäristöministeriöstä päätyi seuraamaan, kuinka alun perin hyvässä yhteishengessä alkaneet kokoukset kääntyivät juupas-eipäs-väittelyyn, kärjistyivät syyttelyyn ja kinasteluun ja leimahtivat lopulta täysmittaiseksi julkiseksi rähinäksi, jossa toista osapuolta mustamaalattiin mediassa ja ministereille.

Sama toistui 2000-luvun lopussa, kun niin sanottu JÄLKI-työryhmä yritti sorvata jätelain kokonaisuudistusta yhteisessä työryhmässä.

Riitely sai vain uusia kierroksia. Ei auttanut, vaikka henkilöt etujärjestöissä ja organisaatioissa vaihtuivat.

Samalla hetkellä, kun uusi henkilö nimitettiin pestiin, hän pani päähänsä kypärän ja kävi rynnäkköön.

Lehdissä alettiin puhua jo jätesodasta.

Varsinkin jätteenkuljetuksesta on tapeltu koko se aika, jonka olen alaa tuntenut. Alalla pitkään toimineet tietävät kertoa, että siitä riideltiin jo sitä ennen.

Suomi on käyttänyt kymmeniä ja kymmeniä vuosia kiistellessään siitä, kuka saa viedä roskat paikasta A paikkaan B.

Tämä riita on tulehduttanut yritysten ja kunnallisten toimijoiden välit, kääntänyt naapurin naapuria vastaan, kuormittanut kunnallista päätöksentekoa, tukkinut oikeusasteita, jarruttanut lainsäädäntötyötä ja aiheuttanut valtavat kustannukset.

Ennen kaikkea se on vienyt huomion ja energian tärkeimmästä eli siitä, miten saisimme jätteet kierrätettyä.

Elämme jo 2020-lukua, mutta yhä vielä joudun kirjoittamaan uutisen toisensa perään samasta aiheesta.

Juoni on tuttu: On menossa jätelain kokonaisuudistus, jota valmistelemaan on perustettu koko alaa edustava yhteinen työryhmä.

Osapuolet eivät pääse yhteisymmärrykseen. Vanhat kiistat roihahtavat uuteen liekkiin.

Työryhmän sihteerit ja puheenjohtaja ovat voimattomia eikä kompromissista ole tietoakaan.

Työryhmä jättää eduskunnalle eripuraisen mietinnön, joka on täynnä eriäviä mielipiteitä ja täydentäviä lausumia.

Eduskunta ja valiokunnat eivät saa siitä mitään järkevää evästystä riitojen ratkaisemiseen, vaan kiistaa jatketaan eduskuntatalon käytävillä ja suljettujen ovien takana.

Jätelakimuutosten esitykset viivästyvät.

Niin on käymässä jälleen kerran. Jätelakiesitystä odotettiin syksyllä, sitten ennen joulua.

Vielä tätä kirjoitettaessa sitä ei kuulu. Suomen pitäisi saattaa EU:n kiertotalouspaketin jätedirektiivit kansalliseen lainsäädäntöön heinäkuuhun mennessä. Yhdyskuntajätteiden kierrätys ei etene.

Kiistan ytimessä on jälleen jätteenkuljetus. Ei voi kuin huokaista syvään.

Tämän lehden nimeksi annettiin kerran Uusiouutiset. Miten surullisen osuva nimi se onkaan.

Elina Saarinen
Kirjoittaja on Uusiouutisten päätoimittaja.

Kuva: Tero Pajukallio

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena 3.2.2020 ilmestyneessä Uusiouutiset 1/2020-lehdessä.

Sopiva-yhdistys palkitsi Elina Saarisen kirjoituksen Kuukauden juttu -palkinnolla. Lue lisää: Palkittu juttu perkaa auki jätealan suurimmat ongelmat

Kerro meille mielipiteesi!

 

Anna palautetta

Lisää uutisia